Halvalla (päälle)pantu

Inhoan vaateshoppailua, mutta välillä tulee tarve ostaa jotakin päällepantavaa. Kauppojen vaatehyllyjen välissä ihmettelen joka kerta, miten järkyttävät määrät tavaraa on tarjolla. Löytyykö muka kaikelle tälle vaatepaljoudelle ostajat?

Valinnanvaikeus tuskastuttaa, mutta vielä enemmän korpeaa alitajuinen aavistus, että suurin osa tarjonnasta on valmistettu ihan turhaan. Ne jäävät myymättä. Vaatebrändit eivät mielellään kerro, mitä ylijäämälle tapahtuu.

Ahdistaa sekin, että joudun tekemään ostopäätöksen silmät peitettynä. Vaikka kuinka syynään vaatteiden lappuja, en saa tietää mitään, mikä vakuuttaisi minut ostoksen ekologisuudesta tai sosiaalisesta kestävyydestä. Vihreyttä huutavat merkit ja sloganit pistävät vihaksi, koska epäilen niiden vain yrittävän peitellä karua totuutta.

Näen rekeissä roikkuvat vaatteet, mutta jos avaisin silmäni, näkisin miljoonia litroja hukkaan kulunutta vettä. Vaatetehtaiden pilaaman ympäristön. Tehtaissa yli kymmentuntisia päiviä pienellä palkalla huhkivat naiset. Sen, että kaikki tämä muuttuu pian jätteeksi.

Vaatemainokset ärsyttävät minua. Niissä kaikki on kaunista ja kepeää, vaatteetkin hulmuavat kesätuulessa. Mainosten ristiriita vaateteollisuuden todellisuuteen on hävyttömän räikeä. Silti se menee täydestä. Me ostamme ja todistamme näin pikamuotia tuottaville brändeille, että juuri tätä me haluamme. Vielä uuden malliston, ja vielä.

Alennukset houkuttelevat. Minua pannaan halvalla.

Ostan lopulta liikaa. Vaatekaappini pursuaa. Jos pengon sitä, löydän vaatteita, joita en ole käyttänyt vuosikausiin. Minun pitäisi heittää vaatteita pois. Elättelen toivetta, että vielä joskus käytän tätä, kiinnitän sen irronneen napin, saan tuon tahran poistumaan pesussa. Vielä joskus mahdun tuohon taas.

En tunnusta, että kaappini on muuttunut enimmäkseen käytöstä poistamieni tekstiilien välivarastoksi. On vaikea osata sanoa, mikä näistä kelpaisi vielä käyttöön jollekulle toiselle. Mikä on enää silkkaa jätettä? Voiko sitä edes kierrättää?

Vaatteisiin liittyvät muistot ja tunteet sumentavat arviointikykyni. Lykkään karsintavaihetta. Hairahdun haaveilemaan isommasta vaatekaapista. Välillä mallailen vaatteita peilin edessä tyytymättömänä. Eihän minulla ole mitään päällepantavaa!

Olen taas kassalla. Loppusaldo on yllättävän halpa. Tiedän kyllä, että oikeasti tämä tulee kalliiksi.

Teksti: Elina Saarinen, päätoimittaja

Kuva: Tero Pajukallio

Kirjoitus on julkaistu Uusiouutisten 3/23 pääkirjoituksena.