Millaista oli jätehuolto Suomessa 100 vuotta sitten?

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

24.2.2017

Millaista oli Suomen jätehuolto sata vuotta sitten, itsenäisen Suomen syntymävuonna 1917? Entä millaista se oli 50-vuotiaassa Suomessa 1967? Kuopasta kiertotalouteen -kirjan kirjoittaja Henry Nygård kertoo.

Elina Saarinen

HSY:n arkistokuva 1910-luvulta kertoo, kuinka jätteitä tuolloin kuljetettiin.

1917

Itsenäisen Suomen syntyvuonna kaupunkilaiset suomalaiset huomasivat konkreettisesti jätehuollon kehittyneen: Kaduilla ei ollut enää niin paljon ihmisten ja eläinten lantaa kuin aiemmin.

Jäte oli tuolloin pääasiassa ihmisten makkilantaa ja eläinten lantaa, jota yksityiset maanviljelijät kävivät hakemassa taloista. Ihmislantaa kerättiin peltitynnyreihin.

Jätehuoltoa säätivät vuoden 1875 terveydenhoitolaki ja poliisijärjestys. Nämä määräsivät siitä, mihin aikaan lantaa sai kuljettaa, ja siitä, että lantakuopissa on oltava tiivis pohja. Jätteillä ja sairauksilla oli havaittu yhteys. Puhtaanapitosäädökset vähensivätkin kuolemia.

 

Lanta pelloille

Esimerkiksi Helsingissä, jossa oli tuohon aikaan noin 2 700 taloa, maanviljelijät kävivät noutamassa lannan ja kuljettivat sen hevoskuormilla viljelyksille. Osa kärryistä vietiin juna-asemalle ja lanta kuljetettiin junanvaunuissa Malmin kompostialueelle.

Lanta oli vielä tuolloin puhtaasti sitä itseään. Siinä oli jonkin verran peltipurkkeja, mutta ei vielä lasia tai lumppua, jotka alkoivat pilata lannan lannoitearvoa 1920-luvulla, tai kemikaaleja, jotka yleistyivät 1950-luvulla.

 

WC otti valta-aseman

Nykymaailmasta tutut esteet alkoivat haitata jätteen lannoitekäyttöä. Keinolannoitteiden tulo markkinoille käynnistyi. Itsenäistymisvuoden kaupunkilaiset olivat ihastuneet Keski-Eurooppaa valloittaneeseen uutuuteen: Vesiklosettijärjestelmät yleistyivät Suomessakin. Aiemmin niitä oli ollut lähinnä rikkailla. Vesiklosetteja varten rakennettiin myös toimiva viemärijärjestelmä.

Maaseudulla jätehuolto toimi perinteiseen malliin. Lanta meni suoraan pellolle, muut jätteet kiikutettiin tunkiolle. Ainoa maaseudun jätehuoltoa koskeva määräys vaati, että ulkorakennus eli huussi oli oltava.

 

Sota pysäytti pitkäksi aikaa

Lajittelujärjestelmiä kehitettiin monissa kaupungeissa. Esimerkiksi Helsingissä keittiöjätteitä yritettiin kerätä erikseen sikojen ruuaksi. Kunnallisia sikaloiden rakentamishankkeita oli vireillä. Jätteenpoltosta alettiin keskustella etenkin Helsingissä ja Turussa. Tukholmaan 1910 rakennettu uutuus, jätteenpolttolaitos, kiinnosti.

Ensimmäinen maailmansota oli jätehuollonkin kannalta tuhoisa. Sota keskeytti ja lopetti monissa kaupungeissa hyvin liikkeelle lähteneen jätehuollon kehittämisen. Toinen maailmansota tuhosi lopullisesti uudelleenvirinneet aloitteet.

 

Vuonna 1962 valmistunut Kyläsaaren jätteenpolttolaitos poltti alkuvaiheessa jopa 60 prosenttia helsinkiläisten jätteistä, mutta kun väestö- ja jätemäärä kasvoi, polttoprosentti laski nopeasti 20 prosenttiin. Kuva: Pertti Forss.

1967

Suomi täytti 50 vuotta, mutta jätehuolto tai ympäristö eivät juhlineet. Suomi oli täynnä virallisia ja epävirallisia kaatopaikkoja.

Viidessäkymmenessä vuodessa jätteen koostumus oli muuttunut täysin, mutta lainsäädäntöön oli tehty vain yksi muutos: 1920 terveyslakiin oli tehty lisäys siitä, että kuntien on osoitettava jätteille kaatopaikkoja. Tämä oli ainoa jätehuoltoa koskeva säädös. Kenelläkään ei ollut jätehuollosta kokonaisvastuuta.

 

Muovi tuli jätteeseen

Teollistuminen ja muuttuneet elintavat näkyivät jätteessä. Jätemäärät olivat kasvaneet räjähdysmäisesti. Jätteen koostumus oli täysin erilainen kuin itsenäistymisvuonna, eikä se enää kelvannut lannoitteeksi. Jätteessä oli kaikenlaista, etenkin paperia. Myös muoviesineet alkoivat tuolloin tulla markkinoille.

Paperinkeräys Oy, Maan Romu ja muutamat muut yksityiset yritykset keräsivät kierrätyskelpoista materiaalia etenkin konttoreista ja teollisuudesta.

 

Kaatopaikat pilasivat pohjavedet

Suomessa oli virallisesti yli tuhat kaatopaikkaa, mutta epävirallisia dumppausalueita oli paljon enemmän. Pahinta oli, että kaatopaikkoina käytettiin vanhoja sorakuoppia ja soita, jolloin pilattiin pohjavesiä. Teollisuuden jätteitä vietiin samoille kaatopaikoille. Sinne haudattiin kaikki kemikaalitynnyreistä lähtien.

Autoistuminen oli mullistanut jätteenkuljetuksen. Hevoskärryt oli korvattu avolava-autoilla, joihin tyhjennettiin neliskanttiset peltitynnyrit. Niiden pohja oli pyöreä liikuttelemisen helpottamiseksi. Yksityiset kuljetusyritykset hoitivat jätteiden viemisen kaatopaikoille.

 

Jätteenpoltto vaikeuksissa

Kaupungeille jätehuolto oli ongelma: jätehuoltoa olisi pitänyt kehittää, mutta siihen ei ollut valtuuksia. Jätteenpoltosta yritettiin ratkaisua.

1960-luvulla oli paljon kiinteistökohtaisia polttouuneja. Siitä kuitenkin aiheutui haittoja, koska tuhkaa ja puoliksi palaneita jätteitä leijaili ilmassa. 1967 tehtiin terveydenhoitolakiin muutos, joka alkoi vaatia polttolämpötilaksi 800 astetta. Kiinteistöpoltto alkoi vähetä.

Helsingin Kyläsaaren jätteenpolttolaitos vihittiin käyttöön 1962. Lahden Mukkulaan polttolaitos valmistui 1965. Suomen täyttäessä 50 vuotta Turku suunnitteli omaa polttolaitosta. Väestömäärät kaupungeissa kasvoivat kuitenkin niin nopeasti, että jätteenpolttolaitosten kapasiteetit eivät enää riittäneet.

Meni vielä melkein kolmekymmentä vuotta, ennen kuin kunnat saivat jätelaissa valtuudet järjestää yhdyskuntien jätehuollon ja ennen kuin käsittelylaitosten infrastruktuuria alettiin rakentaa kaatopaikkojen tilalle. Vuodesta 1967 meni lähes viisikymmentä vuotta, ennen kuin orgaanisen jätteen kaatopaikalle vieminen kiellettiin laissa.

 

Yhdyskuntajätehuollon historia yksissä kansissa

Jätelaitosyhdistyksen (JLY ry) historiikki Kuopasta kiertotalouteen – Suomen yhdyskuntajätehuollon historia -kirja tiivistää jätehuollon historian Suomessa yksiin kansiin miltei keskiajalta lähtien.

Kirjan kirjoittaja Henry Nygård on julkaissut mm. lukuisten jätelaitosten historiikkeja. Väitöskirjassaan hän jäljitti jätehuollon syntyvaiheita terveydenhuoltoajattelun heräämiseen.

Nygård kuvailee kirjassa suomalaisen jätehuollon kehittymistä kaatopaikkakäsittelyn kautta jätteenpolton lisääntymiseen, jätepalveluiden monipuolistumiseen ja kiertotalousvaiheeseen saakka. Kirjan näkökulma korostaa kuntien roolia jätehuollon järjestämisessä.

Nygård näkee jätehuollon historian toistavan itseään:

”Kuntien vastuuta jätehuollosta yritetään taas rajata. Kirja osoittaa, kuinka jätehuolto on kehittynyt nimenomaan siksi, että kunnille on annettu riittävät valtuudet toimia. Historian aikana näitä valtuuksia on yritetty säätää, mutta lait ovat viime hetkillä vesittyneet”, Nygård toteaa ja jatkaa:

”Esimerkiksi vuoden 1875 terveydenhuoltolain esityksessä olleet laajat kuntien valtuudet jäivät lopullisesta laista pois. Näin kävi uudestaan 1920-luvulla. Vasta 1993 jätelaissa kunnille annettiin laaja vastuu, ja kymmenessä vuodessa jätehuolto kehittyikin kunnallisten laitosten johdolla hyvin. Kunnes poliitikot rupesivat taas repimään tätä järjestelmää rikki.”

”Jos jätehuoltoa katselee 150 vuotta taaksepäin, ei ole missään vaiheessa pärjätty ilman kuntaa. Kunnille jää aina vähintään paska käteen”, Nygård tiivistää.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedin