Opettavatko COVID-19-taudin torjuntatoimet ihmiskuntaa kansainväliseen yhteistyöhön? Opimmeko jotakin, jonka avulla voisimme ratkaista myös ilmastokriisiä ja biodiversiteettikriisiä?

Auttaako pandemia meitä löytämään uusia talouden mittareita ­BKT:n rinnalle? Voiko kriisi vauhdittaa kiertotaloutta?

Voiko pakotetulla pysähtymisellä olla syvällisempiä vaikutuksia siihen, mitä ihmiset arvostavat ja miten he näkevät oman paikkansa maailmassa? Pääsemmekö eroon ylikuluttamisesta?

Kun kalenterit tyhjenivät ja jatkuvaan suorituskeskeiseen eteenpäin puskemiseen tuli katkos, voiko tämä olla siemen lineaarisen maailmankuvan muutokselle? Pysähtyykö ihmiskunta miettimään, mihin suuntaan olemme menossa?

Käpertyminen ei ratkaise kriisejä

Koronakriisin myötä useimmat ihmiset eri puolilla maailmaa ovat tulleet tietoiseksi siitä, että jokin suhteessamme luontoon on pahasti pielessä. Toisaalta maailmassa eletään hyvin erilaisissa yhteiskunnissa. Niissä on toisistaan poikkeavia uskomusjärjestelmiä ja suhde tietoon ja tietoisuuden vaikutus toimintaan vaihtelevat niin maiden sisällä kuin maiden välilläkin. Reaktiot koronaan eivät useinkaan ole sitä, mitä rationaalisesti voisi olettaa.

Korona on iskenyt kuitenkin kovaa myös menestyksekkääseen elinkeinoelämään ja rikkaiden maiden julkiseen sektoriin. Niissä etsitään nyt uutta toimintalogiikkaa. Tehokkuuden tavoittelun rinnalle on nousemassa riskienhallinta. Toimintaketjuja ja sosiaalista turvaa mietitään uusin silmin. Tämä voi avata ikkunoita vastuulliselle kuluttamiselle ja järkevöittää globaaleja tuotantoketjuja.

Koronapandemian alkuvaiheessa liputettiin kovasti paikallistuotantoa ja suvereniteettia, mutta pian huomattiin, että käpertyminen on huono ase globaalien kriisien edessä. Tuotannon kansallistaminen Suomen kaltaisissa rikkaissa maissa huolestuttaa, koska se vie työpaikkoja köyhistä maista. Se on kestämätöntä etenkin nyt, kun korona on kääntänyt köyhyyden globaalisti nousuun, ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Nyt on otollinen aika jalkauttaa kiertotaloutta ja kestävää luonnonvarojen hyödyntämistä myös köyhiin maihin.

Suomessa koronakriisi kaikkine vaikutuksineen on innostanut monet ihmiset nauttimaan luonnosta, ruoanlaitosta ja muutenkin hitaasta elämäntyylistä. Tästä on toki helppo palata aiempaan, mutta sellaisetkin ihmiset, jotka ovat eläneet hyvinkin kulutusvetoista elämää, ovat päässeet kokeilemaan vaihtoehtoa. Tähänastisten tulosten perusteella kokemus on ollut monilta osin positiivinen. Olisi siis järkevää tukea tätä kehitystä edelleen, jotta se vakiintuisi.

Toisaalta työpaikan menetykset ovat heittäneet ihmisiä tilanteisiin, joissa oravanpyörä ei ole enää mahdollinen. Se pysäyttää niin kärsijät kuin kanssaihmiset miettimään kriisin juurisyitä ja sitä, miten rakentaa turvallinen elämä niukoissakin olosuhteissa, esimerkiksi miten jakaa tavaraa ja kokemuksia enemmän toisten kanssa. Se on kiertotalouden perustaa.

Koronakriisi on tuonut esille, että tarve kestävälle kehitykselle ei liity pelkästään ilmastonmuutokseen vaan on laajempi. Ongelmat, kuten eriarvoisuus, ekosysteemit, ilmastonmuutos ja jätteet ovat kietoutuneita toisiinsa ja kaikkeen muuhun, mitä ihmiskunnan toimintaan kuuluu.

Koronaepidemiasta kasvoi kokonaisvaltainen pandeeminen kriisi.

Olemme nyt uudistumisen risteys­kohdassa, jossa on mahdollisuus muuttaa kehityksen kurssia kestäväksi. On kuitenkin niitä – maita, yrityksiä, ihmisiä – jotka eivät usko kurssinmuutokseen eivätkä sitä edistä, päinvastoin. Nyt jos koskaan tarvitaan tiedon ja yhteiskunnan kansainvälistä yhteistyötä, jotta siirtymä kestävämmille poluille on mahdollista.

Eeva Furman
professori, Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpolitiikka­keskuksen johtaja, kestävyyspaneelin puheenjohtaja

Kestävälle taloudelle aukeni tilaisuus

Ihmiskunnan toiminnan sopeuttaminen planetaarisiin rajoihin on valtava mutta välttämätön tehtävä. Kansalaisia haastetaan suuntaamaan hyvän elämän tavoittelua nykyistä eettisemmin siihen, mitä ihminen aidosti tarvitsee tyydyttääkseen ihmisen universaaleja tarpeita sekä sen tiedostamiseen, mikä on aidosti niukkaa, jotta siitä riittää kaikille.

Viime vuosikymmenten kehitys on korostanut materiaalista vaurauskäsitystä sekä liiallista luottamusta yksilön omiin kykyihin ratkaista ylikulutuksen ongelmaa. On totuttu harjoittamaan ja jopa vaatimaan oikeutta kuluttaa ilman rajoituksia. Suoritus- ja kulutuskeskeinen elämäntapa on johtanut ekologisesti kestämättömään ja myös jatkuvaa tyytymättömyyttä ruokkivaan noidankehään.

Koronakriisi on mullistanut ulkoisen maailmamme normaalin järjestyksen. Isot palat heiluvat arjessa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Kriisi on tuonut monille huolta toimeentulosta ja läheisten hyvinvoinnista. Sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kanssa kamppailevien elämästä on voinut tulla entistä ahdistavampaa.

Mutta kriisillä on myös toisenlaiset, toivoa herättävät kasvot. Yhteisöllisyys, auttaminen, hoiva ja kasvatus ovat saaneet lisää sijaa sekä arjessa että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kriisikokemus on yhteinen, ja taistelu yhteistä uhkaa vastaan tuo tunnetta samassa veneessä olemisesta. Havahdutaan siihen, mikä on tärkeintä elämässä ja missä todelliset yhteiskunnalliset epäkohdat sijaitsevat. Kriisi auttaa laittamaan hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisen elämää perspektiiviin suhteessa maapallon heikko-osaisempien tilanteeseen.

Taistelu koronaa vastaan tuo monille toivoa siitäkin, että mahdottomaksi ajateltu systeeminen muutos voi olla mahdollinen. Demokraattinen oikeusvaltio kykenee tarvittaessa tekemään nopeasti dramaattisia toimenpiteitä. Yritysmaailmasta löytyy ketteryyttä uusien toimintamallien luomisessa. Kansalaisyhteiskunnan muutoshalulle on syntynyt aktivoitumiskanavia.

Poikkeusajan vauhdittama itseorganisoituva yhteistyö voi osoittautua muutoksen ydintaidoksi. Innovatiiviset, muutoskyvykkyyttä edistävät ratkaisut syntyvät usein alhaalta ylös paikallisten ihmisten tarpeista käsin. Syntyy vaihtoehtoja, jotka luovat yhtä aikaa ihmisille turvaa, luonnolle elinvoimaa ja yhteiskuntaan paljon kaivattuja uusia työpaikkoja. Omavaraisuutta lisäävä kumppanuusmaatalous sekä hajautettujen ja älykkäiden energiaratkaisujen paikalliskokeilut ovat näistä hyviä esimerkkejä. Kestävämmille talousmalleille on avautunut mahdollisuuksien ikkuna, jota ei kannata hukata.

Maria Joutsenvirta
kauppatieteiden tohtori, Aalto yliopiston Sustainability in Business -ryhmän tutkija ja oppimismuotoilija

Talous ei kestä kulutuksen hidastumista

Pandemia osoittaa nykyisen talousmallin tehottomuuden planeetalla, jonka olosuhteet vaikeutuvat jatkuvasti kestävyys- ja ekokriisin pahentuessa. Koronan kaltaisia shokkeja on luvassa vuosi vuodelta enemmän. Nykyisen talousmallin ylläpito käy yhä mahdottomammaksi.

Talousjärjestelmämme vaatii jatkuvaa kasvua, joka tehdään etupäässä kulutuksella. Kun kulutus hiljenee, meitä maanitellaan ja manipuloidaan kuluttamaan yhä raivokkaammalla markkinoinnilla ja yhä typerämmillä, itsekeskeisemmillä ideoilla. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on lentoyhtiö, joka matkustusrajoitteiden vuoksi käy lennättämässä ihmisiä suihkukoneella ympyrää taivaalla, koska se "auttaa matkakuumeeseen".

Mutta ehkä jossain vaiheessa ihmiset alkavat laajemminkin kysellä, että jos talous ei kestä muutaman kuukauden hidastumista ja jatkuvan kulutuksen rauhoittumista, miksi ihmeessä se on meidän mielestämme jotenkin hyvä malli. Miksi suostumme siihen, että jokaisen tulee ansaita hyvinvointinsa henkilökohtaisella työpanoksella, kun työnteko on yhä useammalle vaikeaa, vaarallista tai jopa mahdotonta?

On vaikea sanoa, muuttaako pandemia kuluttamista aiempaa vastuullisemmaksi.

Kehitys ei näytä hyvältä: useat valtiot, kuten Ruotsi ja Yhdysvallat, ovat ennemmin valmiita uhraamaan omia kansalaisiaan pitämällä yhteiskunnan auki ja talouden pyörät rullaamassa kuin muuttamaan toimintatapojaan.

Kevään päästöjen lasku on otettu takaisin kiinni eikä eläintuotantoon ole vieläkään puututtu, vaikka sen merkitys virushautomoina ja pandemioiden synnyttäjänä on täysin päivänselvä.

Myöskään valtioiden tarjoamissa elvytyspaketeissa ei näy vielä muutosta: EU sitoi lopulta vähemmän kriisirahaa ilmastokriisin hoitoon kuin alun perin oli aiottu. Suomi puolestaan antoi Finnairille kunnon klöntin rahaa vailla mitään vaatimusta toiminnan muuttamisesta vastuullisemmaksi. Eli ainakaan yritysten ja valtioiden toiminnassa en ole huomannut vaadittavaa asennemuutosta.

Kansalaisten parissa tilanne on onneksi hieman parempi: kesällä julkaistussa kyselyssä kävi ilmi, että koronakriisin aikaan suomalaiset viettivät enemmän aikaa luonnossa ja kokivat luontosuhteensa parantuneen.

Jos tämä ajattelun muutos saadaan heijastumaan yritysten ja valtioiden toimintaan, muutosta tulee, mutta jos maailma jatkaa samaa rataa pandemian väistyttyä, muutos jää tilapäiseksi parannukseksi ja katoaa sitten.

Opimme koronakriisin torjuntatoimista ainakin sen, että monet valtiot kykenevät akuutissa kriisitilanteessa toimimaan yhteistyössä ja auttamaan toisiaan. Toisaalta se masentava tosiseikka vain vahvistui, että tietyt valtiot ja niiden populistiset johtajat voivat näinkin konkreettisen ja ilmiselvän kriisin edessä väistellä tosiasioita ja antaa omien kansalaistensa kuolla.

Uskon, että näin ilmastokriisikin hoidetaan tulevaisuudessa: konkreettisiin toimiin ryhtyviä maita on yhä enemmän, mutta jarruvaltiot pystyvät pilaamaan muiden tekemää työtä.

Toisaalta solidaarisuudellakin näkyy olevan rajansa: eurooppalaiset kyllä mieluusti auttavat toisiaan, mutta Afrikan koronatilanne meitä ei ole suoranaisesti kiinnostanut tippaakaan. Myös pandemian ratkaisutekijöiden, lääkkeiden ja rokotteiden, osalta näkyy tarvetta hamstrata varastot itselleen muiden nenän edestä sen sijaan, että tehtäisiin tasapuolista yhteistyötä.

Kuitenkin toivoa näkyy. Koronakriisi on konkretisoinut monelle sitä, mitä ekokriisi käytännössä tarkoittaa: mitä ahtaammalle luonnon ajamme, sitä epästabiilimpi paikka maapallosta tulee elää. Korona on vaikutuksiltaan kuitenkin melko lievä pandemia ja silti se on laittanut sivilisaation lyhyessä ajassa täysin sekaisin. Tämän myötä jokaisen lienee helpompi kuvitella, millaista elämä on sitten, kun pandemian lisäksi ruokaturva heikkenee, ilmastopakolaisten määrä kasvaa vuosi vuodelta, sisäiset jännitteet kasvavat, äärisäät lisääntyvät ja niin edelleen. Tämän ymmärtäminen todennäköisesti myös työntää ihmisiä kohti päättäväisempää toimintaa ekokriisin torjumiseksi.

Samalla olemme myös nähneet sen, että valtiot ja yritykset ja kansalaiset kyllä kykenevät toimimaan päättäväisesti yhdessä kriisin torjuakseen. Onkin kysyttävä, miksi niin ei tehdä ekokriisin kohdalla, vaikka se on paljon vaarallisempi ja monimutkaisempi ongelma.

Iikka Kivi
stand up -koomikko, kirjailija ja käsikirjoittaja

Rutiinimatkailu kyseenalaistui

Koronakriisin synty korosti keskinäisriippuvuuksien merkitystä, kun virus levisi lajista toiseen ja maasta toiseen. Tässä on tärkeä oppimisen paikka: viheliäisiä ja yhteen kietoutuvia ongelmia ei pystytä hallitsemaan, ellei riittävän suuri määrä toimijoita eri puolilla maailmaa ota riskejä tosissaan jo ennen kuin vahingot ovat silminnähtäviä.

Emme voi odottaa, että mikään yksittäinen sankari ratkaisisi ongelmat, eikä siksi vastuutakaan voi vierittää yksin kiinalaisille, viranomaisille tai yksittäisille kansalaisille tai kuluttajille. Eri tasojen ja toimijoiden yhteisponnistelu on ratkaisu myös muihin ympäristökriiseihin.

Omalla tavallaan koronakriisi korostaa kiertotalouden biologista ulottuvuutta, joka usein unohtuu. Luonnossa kaikki kiertää. Viruksen dynamiikka takaa sen, että tauti kiertyy takaisin, vaikka se saataisiin kuriin tietyssä naapurustossa, maassa tai mantereella.

Korona onkin oikeastaan hyvä esimerkki siitä, miten haastavaa on saada sosio-biologisten ja teknisten komponenttien muodostama dynaaminen systeemi toimimaan halutulla tavalla.

Selvää on, että yhtä systeemin osa-aluetta tarkkailemalla ei optimointi onnistu, eikä esimerkiksi BKT riitä siksi yhteiskunnallisen toiminnan mittariksi. Vaarana on, että paniikkitunnelmissa talouden elvytyksessä kuitenkin katse kiinnitetään BKT:n kaltaisiin vanhoihin mittareihin, jolloin oleellisemmat mittarit vaikkapa luonnonvarojen kulutuksesta voivat jäädä huomiotta.

Ehkä eniten toivoa herättävä opetus pandemian hallinnasta on se, että politiikka ei olekaan kuollut. Ennen pandemiaa tuntui usein siltä, että terävimmätkin tutkimuksen esittämät varoitukset yhteiskunnan kestämättömästä suunnasta tylsistyvät talouspuheen muuriin.

Suomessa ja muissa maissa toteutetut nopeat toimet koronan hallitsemiseksi näyttivät, että rajujakin toimia voidaan tarvittaessa toteuttaa määrätietoisesti. Vastaavan kaltaiselle, mutta hallitummin ja rauhallisemmin toteutetulle poliittiselle määrätietoisuudelle on selvä tarve myös luonnonvarakriisin hallinnassa.

Osa ihmisistä näyttää havahtuneen pohtimaan elämänmenon mielekkyyttä ja hyvinvoinnin perusedellytyksiä. Rutiininomaisen ulkomaan loma- ja työmatkailun kyseenalaistaminen on tästä ehkä ilmeisin esimerkki. Tällä voi olla arvaamattomankin isoja vaikutuksia, jos koronapysäytys on niin pitkällinen, että uudenlaisia rutiineja ehtii syntyä.

Luontosuhteen rakentuminen on pitkäaikainen prosessi, ikään kuin yhteiskunnan pohjavirta. En usko mikään yksittäisen tekijän voivan nopeasti ja yksinään kääntää tällaisten isojen pohjavirtojen suuntaa. Koronapandemia on yksi iso huutomerkki lisää aiempien varoitusten perään.

Oleellista on se, miten koronakriisin yhteydet esimerkiksi ilmaston nopeaan muuttumiseen, elonkirjon katoon sekä käyttökelpoisten luonnonvarojen hupenemiseen osataan hahmottaa. Yritetäänkö palata niin sanottuun entiseen normaaliin, vai uskalletaanko hakea kehitykselle uusia ja kestävämpiä uomia?

Jari Lyytimäki
erikoistutkija, ­dosentti, Suomen ympäristökeskus, ORSI-hanke

Pandemiaa edeltänyt elämäntapa on käymässä mahdottomaksi

Haluaisin nähdä koronapandemian kriisinä, jossa on käänteentekevän muutoksen mahdollisuus. Se on epäilemättä saanut osan ihmisistä punnitsemaan luontosuhdettaan ja kuluttamisen tapojaan: tarvitsenko tätä kaikkea?

Koronatilanne ei ole välttämättä antanut eväitä ilmastokriisin kansainväliseen ratkaisemiseen, sillä torjuntatoimia on tehty pääasiassa yksittäisten valtioiden tasolla. Se on kuitenkin osoittanut, että luonnonvarojen kestämätön kulutus lisää pandemioitten riskiä, ja että jyrkätkin rajoitustoimet ovat hätätilanteessa mahdollisia. Esimerkiksi matkustusrajoituksia voitaisiin tulevaisuudessa käyttää ilmastohätätilan suitsimiseen.

Pandemian alkuvaiheessa kasvoi myytti luonnon elpymisestä. Villieläimiä vaelteli kaupungeissa, moni jakoi valeuutiseksi osoittautunutta kuvaa delfiineistä Venetsian kanaaleissa. Muovijätteen määrä lähti kuitenkin kasvuun, ja salametsästys ja laittomat metsänhakkuut ovat lisääntyneet alueilla, joilla ihmiset ovat menettäneet toimeentulonsa koronan vuoksi. Pandemia ei ole ollut mikään maaginen korjausliike luonnolle.

Näen kaksi tietä eteenpäin: voimme lähteä rakentamaan kestävämpiin valintoihin perustuvaa maailmaa, jotta vastaavat kriisit vältettäisiin tulevaisuudessa, tai voimme yrittää palata pandemiaa edeltäneeseen elämäntapaan. Ilmastohätätila on niin akuutti, että jälkimmäinen on muuttumassa mahdottomaksi. Ihminen on kuitenkin rakennettu psykologisesti niin, että tuttuus luo turvallisuuden tunnetta. Siksi saatamme nähdä yrityksen palata vanhaan ennen kuin meidän on pakko valita uusi suunta.

Uskon muutosten pitkäikäisyyden riippuvan pandemian kestosta. Jos yhteiskuntaa joudutaan sulkemaan ja avaamaan moneen kertaan, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa uusia käytäntöjä. Esimerkiksi etätyöskentelyn ja virtuaalisten kulttuuritapahtumien soisin jäävän pysyväksi osaksi maailmaa.

Toivon myös ympäristöystävällisempien vaihtoehtojen korvaavan lentomatkustuksen. Rautatieyhteyksien parantaminen Euroopassa on mielestäni askel oikeaan suuntaan.

Emmi Itäranta
kirjailija

Sama juurisyy luo epidemiat ja ilmastokriisin

Koronaviruspandemia on ajanut maailman täysin poikkeukselliseen tilanteeseen. Pandemia on aiheuttanut inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa, johtanut mittaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja taloudelliseen ahdinkoon. Pandemian seuraukset ovat vakavia ja jatkuvat vielä pitkään.

Pandemia on saanut monet meistä myös tarkastelemaan uudelleen perimmäisiä arvojamme. Poikkeustilanteen myötä olemme ymmärtäneet entistä kirkkaammin läheisten ihmisten ja lähellä sijaitsevan luonnon merkityksen. Vanhaa sanontaa muunnellen: välillä pitää mennä lähelle nähdäkseen kauas.

Ihmisten tapa hyödyntää ja hyväksikäyttää luontoa muodostaa ison uhan myös terveydellemme. Useat epidemiat ja tautiesiintymät ovat saaneet alkunsa siitä, että tauti on levinnyt villi- ja kotieläimistä ihmisiin. Metsäkato, elinympäristöjen pirstoutuminen, villieläinten elintilan pieneneminen ja luonnonvarojen kestämätön käyttö nostavat riskiä uusien, eläimistä ihmisiin tarttuvien tautien leviämiseen.

Pandemia on osoittanut, että meidän täytyy muuttaa pysyvästi tapaa, jolla suhtaudumme luontoon. Meidän on käynnistettävä laaja yhteiskunnallinen muutos, jonka seurauksena luontoa ja luonnonvaroja ei enää tuhlata ja tuhota.

Jo keväällä maailmalta kantautui uutisia siitä, kuinka ilma oli puhdistunut monella alueella tai villieläimet olivat palanneet kaupunkeihin niiden hiljentyessä. On totta, että pandemialla on ollut vaikutus ympäristöön: se on nimittäin pienentänyt ihmiskunnan ekologista jalanjälkeä. Tänä vuonna maailman ylikulutuspäivä oli 22. elokuuta. Se on yli kolme viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna.

Kriisi on osoittanut, että kulutuksen muuttaminen on mahdollista lyhyessäkin ajassa. Ylikulutuksen väheneminen kriisin kautta ei kuitenkaan ole toivottavaa, vaan kestäviin tuloksiin tarvitaan johdonmukaisia politiikkatoimia.

Nyt on aika tunnustaa, että ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hupeneminen ovat ihmiskunnan hyvinvointia vähintäänkin yhtä voimakkaasti koettelevia kriisejä kuin koronapandemia.

Tuoreen tutkimuksen (National Bureau of Economic Research) mukaan lämpötilan nousun seurauksena ihmisiä tulee kuolemaan yhtä paljon tai jopa enemmän kuin kaikkiin tartuntatauteihin yhteensä, jos ilmastoa lämmittäviä päästöjä ei saada hillittyä.

Monimuotoisuuden heikkenemisen yhtenä ilmentymänä on pölyttäjäkato. 70% viljelykasveista vaatii pölyttäjää. Jos pölyttäjäkato etenee, ihmiskuntaa kohtaa ennennäkemätön nälkä. Ruoantuotantomme, kuten myös kaikki muut toimintomme, ovat vahvasti riippuvaisia terveestä luonnosta.

Pandemia on saanut poliittiset päätöksentekijät liikkeelle. Monet toimet pandemian torjumiseksi osoittavat, että järeitä toimia voidaan saada aikaan nopeallakin aikataululla. Suomessa, kuten muissakin maissa mietitään myös ratkaisuja talouden elvyttämiseksi.

Kaikki elvytystoimet olisi nyt osoitettava sellaisiin toimintoihin, jotka samalla edistävät ilmastonmuutoksen torjuntaa ja luonnon monimuotoisuuden turvaamista. Näin toimiessamme ratkaisemme kolme kriisiä samanaikaisesti.

On tärkeää ymmärtää, että suojelemalla ympäristöä suojelemme myös ihmisiä, sillä samat syyt, jotka edistävät zoonoosien leviämistä, heikentävät luonnon monimuotoisuutta ja kiihdyttävät ilmastokriisiä.

Yhdessä voimme luoda maapallon, jossa ihmiset ja luonto elävät tasapainossa.

Liisa Rohweder
pääsihteeri, WWF Suomi

Kestävän huomisen viimeinen tilaisuus

Koronashokin juurisyy on, että ihminen ei koe enää olevansa osa luontoa, vaan näkee luonnon resurssina, jota voi loputtomasti hyödyntää ja heittää pois käytön jälkeen. Pandemia pakottikin ihmisen pohtimaan suhdettaan luontoon.

Rajoitusten aikana kulutus ja kasvihuonekaasupäästöt putosivat merkittävästi – mutta vain hetkellisesti. Vuoden 2020 päästöt ovat kokonaisuudessaan korkeintaan seitsemän prosenttia alle viime vuoden ja tämäkin edellyttäisi, että globaali talous olisi syvässä taantumassa loppuvuoden. Alenema on siis enimmillään juuri sen verran kuin vuotuisten päästövähennysten tulisi olla 1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseksi vuoteen 2030 saakka.

Pandemian rohkaiseva puoli on ollut se, että ihmisten usko tieteeseen – lääketieteeseen – on ollut ilmeinen. Lisäksi sokea usko siihen, ettei mitään ikävää ei voi sattua omalle kohdalla, koki kolauksen. Ehkäpä tämän seurauksena oppisimme suhtautumaan vielä suurempaan kriisiin: globaaliin kestävyyskriisiin, haudanvakavasti. Nähtäväksi jää.

Suurin pandemian tuoma toivo ilmastokriisin ja luontokadon näkökulmasta on se, että valtiot käyttävät tuhansia miljardeja euroja ja dollareita taloutensa jälleenrakentamiseen. Jos niillä rakennettaisiin parempaa, hiilineutraalia kiertotalousyhteiskuntaa, voitaisiin samalla kitkeä eriarvoisuutta ja luoda uutta hyvinvointia. Jos taas palataan vanhaan, päästöjä aiheuttavaan ja luonnonvaroja tuhlaavaan toimintaan, alkaa aika sivilisaation ylläpidon näkökulmasta loppua.

Ikävä kyllä kuitenkin näyttää siltä, että huomattavasti suurempi osa elvytysvaroista on virtaamassa fossiili-infran tukemiseen kuin uusiutuvaan energiaan.

Mutta on myös pieniä valopilkkuja. EU:n valtava elvytyspaketti valaa uskoa siihen, että ainakin EU haluaa toipua kestävämmin. Tapahtuuko lopulta näin, riippuu jäsenmaiden suunnitelmista ja siitä, mitä toimia EU hyväksyy rahoitettavaksi.

Sitä sanotaan, ettei kannata hukata hyvää kriisiä. Nyt meillä olisi ”kerran elämässä -tilaisuus” kyseenalaistaa vanhat toimintatapamme ja ottaa suunnaksi kestävämpi tulevaisuus. Itse haluan uskoa, että näin käy. On pakko uskoa – voi olla, että toista tilaisuutta ei enää tule.

Mari Pantsar
Sitran Hiilineutraali kiertotalous -teeman johtaja

Ilmasto ei voi odotella koronan jälkeistä aikaa

Koronaa hoidettaessa on ollut selvää, että kaikki mahdollinen vahinkojen minimoimiseksi tehdään. Varsinkin kriisin alussa päätöksenteossa vallitsi jopa harvinainen yksimielisyys. Ilmastokriisin kohdalla samaa kiireellisyyttä ei ole näkynyt retoriikassa tai tahtotilassa, vaikka aikaa on ollut vuosia ja seuraukset ovat koronapandemiaakin tuhoisampia.

Toivon, että korona voisi näyttää meille, että kiireellisten päätösten tekeminen on tahdosta kiinni. Koronan kohdalla voimme enää yrittää silotella seurauksia, mutta ympäristöpolitiikassa olisi vielä mahdollista tehdä ratkaisevia päätöksiä ennen todellista katastrofia.

Koronan ilmastovaikutus itsessään jää minimaaliseksi, joten olennaista onkin juuri sen aiheuttama muutos politiikassamme ja ihmisten toimintatavoissa. Ajatus käännekohdasta luontosuhteessamme luo toivoa, vaikken kovin optimistisesti suhtaudukaan kykyymme ottaa tästä opiksi.

Osaltaan akuutti koronakriisi näyttääkin jopa vähentäneen kunnianhimoa ilmaston suhteen. Mediatilan on vallannut pandemia ja ilmasto on jäänyt taka-alalle. Päätöksenteossa keskitytään talouden elvytykseen ja kriisin hoitoon ilmaston kustannuksella. Tästä olen huolissani, koska ilmasto ei voi odotella asialistalla koronan jälkeistä aikaa, vaan toimia tarvitaan jatkuvasti. Jokainen menetetty päivä vähentää käytettävissä olevia keinoja.

Asennemuutoksen lisäksi keskeisin koronan positiivinen ilmastovaikutus liittyneekin juuri elvytykseen. Kun rahaa ollaan nyt käyttämässä monenlaisiin investointeihin, pitäisi se ehdottomasti kerralla käyttää ympäristön kannalta kestävästi. Näin ilmasto voisikin parhaimmillaan saada sellaisia panostuksia, joille muuten tuskin olisi löytynyt poliittista tahtoa. Pahinta olisi, jos kriisin jälkiä korjataan pahentamalla toista kriisiä.

Koronankin kohdalla niin vahinkoja kuin kriisistä selviytymistä arvioidaan nimenomaan talouden näkökulmasta. Tärkeää olisi kuitenkin vihdoin alkaa tarkastella yhteiskuntia myös muilla mittareilla, ottaen huomioon esimerkiksi kriisien aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen, luonnon itseisarvon ja kestävän hyvinvoinnin.

Muutos ei ole tapahtunut vielä, mutta uskon, että koronakriisi voi herättää meidät ajattelemaan, mitä kestävään hyvinvointivaltioon oikeastaan kuulukaan. Mitä jää jäljelle, kun talous pysähtyy? Mikä on aidosti arvokasta?

Sara Nyman
nuorten ilmasto­delegaatti, Ilmastopolitiikan pyöreän pöydän varapuheenjohtaja