Onko vielä toivoa?

” Vielä on Toivoa jäljellä”, papallani oli tapana sanoa taputellessaan vatsakumpuaan. Pappani nimi oli Toivo.

Pappani kuolemasta on 20 vuotta. Jos hän katsoisi maailman menoa tänään, mitä hän tuumisi? Olisiko vielä toivoa jäljellä?

Lapsuudessa sadut päättyivät aina hyvin. Aikuiseksi kasvettuani olen joutunut kasvotusten sen todellisuuden kanssa, että omani, ja samalla ihmiskunnan, ei välttämättä päätykään hyvin. On pelottavaa tiedostaa, että olemme lähellä tuhoutumista.

Alkaako fossiilisten energialähteiden ja luonnonvarojen alati kasvavan kuluttamisen varaan rakennettu sivilisaatiomme kaatua kuin torni? Kasvettuaan vuosikymmenet korkoa siitä on tullut valtava rakennelma, joka pysyy yhä hatarammin pystyssä. On riski, että romahtaessaan se pyyhkii pois lukemattomia lajeja ja kokonaisia ekosysteemejä, riipii miljoonat ihmiset kurjuuteen ja lopulta tömähtää maahan nostattaen meret yllemme.
Ihmiskunta on jähmettynyt katsomaan, miten torni huojuu.

Onko meillä enää toivoa? Vai onko vain pelkoa, toivottomuutta, lamaantunutta lohduttomuutta?

Tässä työssä tunnen sekä toivoa että toivottomuutta, vuorotellen.

Välillä uskallan toivoa, koska tuhlaamiseen ja tuhoamiseen pohjautuvan talousmallin muuttamiseksi on jo keksitty keinot, jotka puhuvat talouden omaa kieltä: Kiertotalous on työkalu, jolla purkaa hirviömäinen torni ja rakentaa uusi, joka pohjautuu elonkehää suojeleville, kestäville toimintatavoille. Se antaa toivoa, että planeettamme säilyy monimuotoisena ja vehreänä kotina meille, lapsenlapsillemme ja kaikille tuleville sukupolville.

Sitten näen, että vaikka keinot on keksitty, niitä ei uskalleta ottaa käyttöön tarpeeksi rohkeasti, ja toivottomuus valtaa mieleni.

Näen heitä, jotka käyttävät kaikkea meillä jo olevaa tietoa muuttaakseen rohkeasti tapaamme toimia. Ja näen heitä, jotka pelkäävät niin, etteivät uskalla muuttaa mitään.

Toivottomuus on synkkää vääjäämättömyyttä, jossa esteet nousevat joka suunnalla. Jos pystyy mielessään hahmottelemaan toiveen, jo se luo muuriin oven. Se antaa mahdollisuuden muutokseen.

Kumman siis valitsen, toivon vai toivottomuuden? Rohkeuden vai pelon? Muutoksen vai lamaantumisen?
Sillä voin valita. Meistä jokainen voi.

Toivon, että olisi niittyjä, ja niillä jouluisin lunta. Toivon, että olisi pappoja ja lapsenlapsia. Toivon, että olisi toivoa.

Niityillä lunta. Hiljaiset kadut. Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.
Tulkoon toivo kansoille maan. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan. Silloin joulu luonamme on.

Hyvää joulua sinulle! Toteutukoon toiveesi.

Elina Saarinen
päätoimittaja